13 MAASEUDUN UUSI AIKA 2–3| 2013 mikä loi oman suuntauksensa kylätutkimukseen tuomalla tulevaisuusorientoituneen lähestymistavan maaseutuun (Hautamäki 1989). Liittyminen Euroopan Unioniin ja kylätutkimuksen vuorovaikutus maaseutupolitiikan kanssa ovat vahvistaneet kehittämis-ja arviointitutkimusten roolia ja niistä on tullut keskeinen kylätutkimuksen osa-alue. Maaseutu-ja kylätutkimuksen monitieteisyydestä johtuen (Knuuttila & Rannikko 2008: 12–13) on harhaanjohtavaa luokitella tutkimusta enää jyrkästi eri tieteenalojen näkökulmasta. 2000-luvulle tultaessa eri tutkimussuuntausten näkemykset kylien tarkastelemisessa ovat lähentyneet toisiaan merkittävästi. Esimerkiksi maantieteilijät voivat tarkastella kylää yhteiskunnallisesta näkökulmasta tai yhteiskuntatieteilijät voivat soveltaa maantieteen käsitteistöä. Nykypäivänä kylätutkimuksia onkin järkevämpää tarkastella niiden käyttämien lähestymistapojen kautta eli pohtia, mistä näkökulmasta kylää tarkastellaan. Miten kylä määritellään? Mitä muotoillaan sen ongelmiksi? Ollaanko kiinnostuneita enemmän menneisyydestä vai tulevaisuudesta? Olen rajannut kylätutkimuksiksi tässä artikkelissa ne tutkimukset, joissa itse kylä on tutkimuksen kohteena tai joissa otetaan selkeästi kantaa kyliin tiloina tai yhteisöinä. Raja ei ole aina selkeä. On esimerkiksi tutkimuksia, joissa puhutaan maaseutuyhdyskunnista, mutta jotka voidaan rinnastaa kyliin. Toisaalta, tutkimuksen otsikossa voi lukea sana kylä, mutta lähemmin tarkasteltuna kylä tarkoittaakin vain yleistä maaseutukontekstia. Jokaisella aikakaudella on olleet omat tapansa nähdä maailmaa ja ilmiöitä, mikä näkyy myös kylätutkimuksen kehityksessä. Maaseutututkimus heijastelee maaseudun muutosten lisäksi yhteiskunnallisen keskustelun, politiikan ja tieteen ajankohtaisia virtauksia. Tarkastelen tässä artikkelissa niitä lähestymistapoja, mitkä ovat olleet ominaisia suomalaiselle kylätutkimukselle ja vaikuttaneet sen kehitykseen. Lopuksi arvioin kylätutkimuksen nykytilaa ja hahmottelen keskeisiä tulevaisuuden haasteista.