Nathalie Heinichin mukaan nykytaidetta luonnehtii välittäjien korostunut rooli (Heinich 2014). Verrattuna klassisen tai modernin taiteen aikakauteen taiteen esillepääsy on riippuvaisempi kuin koskaan erilaisten valitsijoiden, managerien, tuottajien ja kuraattorien toimista. Nykytaiteen irtauduttua perinteisistä taiteeksi tunnistettavista muodoista vaaditaan myös yhä enemmän taiteen ympärille keskittyvää ja sitä legitimoivaa asiantuntijapuhetta ja-toimintaa (Heinich 2014, s. 89–113). Vera Zolberg puolestaan kuvaa 1970-luvun jälkeistä aikaa taidemuseomaailmassa” post-professionaaliseksi” vaiheeksi, jolloin erilaiset operationaaliset ja manageriaaliset toimijat ovat lisääntyneet niin, että niitä on jo enemmän kuin perinteisiä sisältöammattilaisia (Zolberg 2003). 1 Taidekentän muutos merkitsee siis sekä välittäjäportaan paksuuntumista että rakenteellisia muutoksia siinä, miten taiteeseen erikoistuneet toimijat ovat järjestäytyneet.